En oikeastaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen juossut psykiatreilla ja erikoislääkäreillä sekä terveydenhoitajilla monesti kuukauden aikana, enemmän kuin koskaan ennen. Olen syönyt lääkkeeni ja jättänyt syömättä, koska en toisinaan muista ja toisinaan minä en vain tahdo. Olen valvonut taas liian myöhään, herännyt pirteämpänä kuin koskaan ja kävellyt sumuharso silmillä rauhallisesti leväten. Olen tuhlannut viimeiset rahani tupakkaan, maannut lattiallani tuntikausia ja taas tuntikausia putkeen, tuijottaen kattoon, tekemättä mitään ja vain ollen, hitaasti hengittäen vasten painovoimaa joka työntää minua alemmas vaikka minä olen vain. Vain olen. Sellainen on ollut toimintani jo kauan aikaa, en tiedä kuinka kauan koska joskus vain tuntuu että sen tunteminen unohtuu ja olotilat ovat kuin lahjapaketista avattuja, uusia ja tuoreita, ne tuntuvat hyvältä kun sormenpäät sekä olkapäät, ja kyynerpäät puutuvat jännittyneisyydestä, lämmöstä. Ja sitten taas minä kävelen jossain vain hetken aikaa, eikä maa vajoa ja jalkani eivät tunnu raskailta, ne vain kelluvat. Minä tunnen kuinka valuisin hitaasti ilmaan ja muuttuen näkymättömäksi. Tuntuu kuin sanat menettäisivät värinsä ja merkityksensä, ja ne eivät enää näy eikä niitä enää kuule. Minä en kuule kuin hiljaisuutta, vaikka ihmiset vasten kasvojani pidellen olkapäistäni kiinni puhuvat minulle. Minä en kuule vaikka autot kaartavat liian jyrkästi ohitseni tienristeyksissä ja minä en kuule, kun laulun sanat tärisyttävät tärykalvojani hitaasti, joskus vieden kylmiä väreitä iholleni. / Olen kävellyt tiet loppuun ja noussut kalliovuorten kivikkoja pitkin ylös takaisin, olen pudonnut jälleen maailmanreunalta ja uponnut ankkurina pohjattomaan mereen, olen kääntynyt mustanpuhuvaan tunneliin jonka päässä ei ole ollut valoa ja kaatunut matkallani takaisin, liian monia kertoja. Tuntuu kuin minussa ei olisi elämää ollenkaan, tuntuu aivan siltä kuin iho jota pidättelen päälläni ei kestäisi enää, että ruumiini luut, suuret ja valkoiset, pian puskisivat ihoni lävitse kannattelemaan minua. Olen pelännyt taas aamuisin heräämistä, olen pelännyt katsoa peiliin ja nähdä tummat silmänaluiset joille tuhkat tupakastani putoavat. Pelkään taas pelkoa itseään, sitä tunnetta joka repii minut sänkyni läpi iltaisin lakanoiden alle, turvattomaan mieleen. Olen väsynyt taistelemaan, aseeni ovat hävinneet ja ne ovat vähissä, en tiedä kuinka ja miten sekä missä olla. En tiedä onko tälle loppua, minä tahtoisin uskoa niin. Niin, minä tahtoisin kovasti uskoa niin ja olla todella iloinen.
