so before i end my days

"I don’t know if you’ve ever felt like that. That you wanted to sleep for a thousand years. 

Or just not exist. Or just not be aware that you do exist. Or something like that. 

I think wanting that is very morbid, but I want it when I get like this. 

That’s why I’m trying not to think. I just want it all to stop spinning."

— The Perks of Being a Wallflower, Stephen Chbosky

25.11.2008

En muista enää miltä tuntuu olla syömättä, viikkoja. Miltä se vatsanpohjatunne tuntuu, kun sementtinen vatsani huutaa ruokaa, kiljuu ja itkee kuin lapsi. Sitä, millaista on kävellä kaduilla vatsan ollessa tyhjää täynnä, pelkkää koskematonta tyhjyyttä, sinne tippuen, 8litraa vettä päivässä, kuluttaen, enemmän kuin tuli juotua. Enkä muista millaista on maata sängyssä yömyöhään omahyväinen virne naamalla, kun oli saanut syötyä, alle 250kcal. Sitä, kun aamulla sängyssä noustessa, voi tuntea paineen keuhkoissa, päässä ja silmäluomilla, hengitysteissä. Kun silmät täyttyvät hämähäkinseitistä ja kaatuu lattialla polvillee. Kahden päivän päästä mustelmat. Enkä muista mitään siitä kun on juossut 15kilometriä, tullut takaisin sinne mistä lähti ja hengittänyt ilmaa kuin se olisi viimeinen teko koskaan, kun tuntuu siltä, että sydän tarvitsisi happinaamarin ja verisuoniin täytyisi pumpata lisää verta juoksemaan. En muista käsieni tärinää kun pidän kiinni kahvimukista, pyörästä, rappukäytävän kaiteista, tuoleista, bussien seisomapaikoista, vaimoni kädestä. En tunne jalkojeni heikkoutta kun astun lumeen, juostessani vesilätäköissä, kävellen asfaltilla, kontaten lattioilla, maaten sängyllä, istuen keittiön penkeillä, sohvilla ja juostessani, enemmän kauemmas, kauemmas ja kauemmas. En muista kuinka paljon kilokaloreita oli missäkin ruoassa, kuinka vähän sai syödä, ja kuinka paljon enemmän täytyi kuluttaa, enkä niitä, kuinka monta vatsalihasta täytyi tehdä, kuinka monta reisilihasta ja selkää, punnerrusta ja kyykkyä. En muista miltä näytin, poskieni tullen ihon lävitse, ranteideni lävistäessä vauvannukkaa täynnä olevan ihoni. Kun polviluuni törröttivät sukkahousujeni, polvisukkieni lävitse. Maatessani lattialla, kun lantioluut painuivat kasaan, selkärankani sen mukana, puskien läpi ihosta, hajoten tuhkaksi ilmaan. Enkä muista kyyneliä joita ei edes koskaan ollutkaan, koska olin niin patoutunut, itseeni sulkeutunut ja tukehtunut, omaan hengitykseeni.

14.6.2009

Olen juuri yksi niistä joista kaikki varoittavat ja joita kaikki välttelevät, koska olen vain aivan liian mahdoton olemaan edes ihminen. Paskamaisesti tutustun ja tutustutan ihmiset ympärilläni itseeni ja otan vastaan niiden hyvyyksiä ja heikkouksia ja annan joitakin omiani mutta en yhtä paljon kuin muut, koska olen minä. En tiedä mikä on ongelmani sen suhteen että vain luovuttaisin puolustamasta itseäni kaikilta ihmisiltä, koska kaikki eivät ole sellaisia joita olen saanut kohdata mutta silti, se helvetin muuri luiden ympäriltä ja naaman edestä ei ota pudotakseen ja lopuksi käy kuten aina, vaikka sitä vähiten odotan; työnnän ihmiset pois. Teen sen koska en tahdo sosialisoida, en tahdo olla kontaktissa muihin ihmisiin ja niihin piirteisiin joihin kerran niin salaisesti putosin vaikka en sitä koskaan kehtaa myöntää. Olen niin luuseri kertomaan yhtään mistään tunteistani muita ihmisiä kohtaan. Olen vain kylmä ja katkera ämmä, joka työntää pois ihmiset joiden kanssa tahtoisin olla. Ongelmani on itse elämä, sen sietämätön keveys joka tuntuu 26kilon sementtikengiltä jalassani kun kävelen missä tahansa. Olen niin itsekäs, että minulla on sairas tarve satuttaa muita ennen kuin kukaan satuttaa minua, ja silloin juoksen pois, tai vain työnnän ihmiset pois. Haluaisin olla lähellä, puhua ja tutustua mutta jokin aina käskee olemaan poissa silmistä poissa mielestä ja siksi minusta ei ikinä kuule mitään missään ja ne kerrat jolloin vastaan viesteihin tai puheluihin en ole edes olemassa vaan pelkkää tyhjää vettä täynnä ja teen sen koska se ajaa ihmiset pois. Enkä haluaisi, mutta teen sen silti.