Toivon aina kamalasti että voisin vain olla aivan joku muu. Ei mitään muuta. Toivon vain että voisin olla syntynyt uudelleen ja että minä en olisi minä. Minä en makaisi sängyssä tunteja ja tuijottaisi kattoon, enkä minä seisoisi sateessa vain siksi että ei ole sateenvarjoa vain koska minä en ottanut sitä mukaan, koska ajattelin että on ihan oikein jos minä kastun ja vilustun. Enkä minä juoksisi koko ajan pakoon painajaisia ja itseäni vaan ottaisi aseeni käyttöön, en hajottaisi niitä maahan vain koska en osaa käyttää niitä. Minä juoksisin itseäni vastaan ja palauttaisin maan pinnalle takaisin jos minua koskaan mikään varjostaisi. Minä en aloittaisi laihduttamaan enkä minä antaisi terän juosta iholla minuutteja, tunteja ja minun ei tarvitsisi laskea kuinka monta päivää olen ollut satuttamatta itseäni. Minä olisin hyvä ystävä kaikille ja vastaisin puhelimeen, en jättäisi koskaan vastaamatta ellei tilanne olisi se etten minä ehdi tai pysty koska on muuta tekemistä. Minä pystyisin puhumaan tärkeistä asioista ja minun huoleni eivät koskaan kasvaisi suuriksi ontoiksi omenapuiksi sisälleni ja kiertäisi luitani oksiensa ympärille, saaden kaiken tuntumaan paljon jäykemmältä ja vaikeammalta tehdä. Minä voisin itkeä kun itkettäisi eivätkä minun kyynelkanavani olisi koskaan arpeutuneet kiinni, minä osaisin itkeä. Ja jos minä olisin aivan joku muu, minä voisin mennä miten tahtoisin ja tehdä mitä kaikkea vain, voisin unelmoida vapaasti ilman että jokainen niistä unelmista putoaa ennemmin tai myöhemmin kaninkoloon, loputtomaan pohjattomuuteen ja minä sen mukana. Minä uskoisin tähdenlentoihin ja neliapiloihin ja että olen jokainen päivä onnellinen, ja toisinaan surullinen ja että minä joskus kaadun ja loukkaan polveni, mutta en tekisi sitä tahallani. Minä voisin antaa päivien vain tulla enkä suunnitella niitä pitkälle tulevaisuuteen, ajatellen milloin päätän päiväni oman käden kautta. Olisin ujo ja nauraisin salaa typerille vitseille ja en olisi yksin. Minä voisin olla koulussa ja opiskella historiaa, äidinkieltä, englantia ja psykologiaa ja tuntea itseäni vahvaksi sekä viisaaksi. Eikä minun tyttöystäväni tarvitsisi koskaan huolestua niin että menisi palasiksi kun koskettaa minua, eikä minun silmissäni olisi tyhjää merta vaan taivas jossa voi hengittää vasten aurinkoa. Minun ihoni ei olisi halkeilevaa jäätä ja kylmänkosteaa kevätsadetta, ja minun kieleni ei muurautuisi kitalakeeni kiinni. Minä voisin puhua, itkeä onnesta ja olla vain vapaa. Minun päässäni ei miljoonat äänet huutaisi samanaikaisesti minun kuolemaani ja kadotustani jos kertoisin, jos koskaan olisin syönyt liian vähän tai liikaa. Minä en pelkäisi katsoa peiliin ja nähdä kasvoistani niitä virheitä joita joskus tein, niitä inhimillisiä virheitä jotka olisivat jääneet jo taakse ollessani joku muu. Minä näkisin peilistä vain sotkutukkaisen nuoren naisen jolla on uusi päivä, tuhansilta vuosilta tuntuvia tunteja edessään sinä päivänä. Eikä minun tarvitsisi huolehtia itsestäni lääkkeillä, eikä minun tarvitsisi juosta lääkäreillä, psykiatreilla, psykologeilla ja erikoislääkäreillä 10.kerroksissa taloissa. Koska minä olisin terve ja itsevarma, puhdas ja minun taivaassani ei näkyisi säröä eikä se putoaisi päälleni.
Minä omistaisin itse itseni ja minä voisin pystyä olemaan täällä, elossa, kaikille.
