these thoughts burn a hole in my soul

Eikä ole rahaa. Ei tupakkaa eikä ruokaa. Mutta minä en haluaisi mennä vanhemmille nukkumaan vaikka paniikkikohtaukset ja ahdistus lieventyvätkin tuttujen ihmisten vierellä. Enkä saa rahaa ennen kuin 31.päivä tätä kuuta joka on vasta ensiviikon tiistaina. Seitsemän tai kahdeksan päivää ilman tupakkaa ja ruokaa, jos laskin oikein koska olen niin kamalan väsynyt taas tänään etten haluaisi olla töissä saati kotona. Olla vain Tytön vieressä ja nukkua sen tuoksun ympäröidessä harmaat ihosolut ja hengittää elämää kaulavaltimolta. Niin, silloin perjantaina 20.päivä oli aikani psykologille ja se nainen oli mukava, kiltti ja lämmin. Sellainen kookas, ja kun sitä olisi halannut niin olisi hukkunut koska niin suuri se oli mutta se ei haitannut. Se teki kaikesta vain helpompaa. Roosanpunainen pellavapaita ja housut jotka olivat nukkaantuneet, tehneet tuttavuutta koiperhosten kanssa. Ja minä puhuin, puhuin puhuin puhuin ja puhuin minkä ehdein ja uskalsin ja tahdoin. Eikä minusta silti tiedetä mitään. Se vain katsoi surullisilla pähkinänruskeilla silmillään minua kun purskahdin itkuun ja sanoin en vaan tunne mitään en yhtään mitään ja haluan tuntea edes jotain ja kuiskasi ilmaan meidän välissä voi hyvä luoja, kun sä olet niin onneton. Välittömästi apua, välittömästi soitto terveyskeskukseen ja aika lääkärille, siitä lähete psykiatriselle polille ja aika psykiatrille. Haluaisin uskaltaa, mutta en tiedä miten kaikki se pitää tehdä. Ehkä huomenna, tänään haluan vain juosta pakoreittejä pitkin Alaskaan.


Vasta sitten kotiin kun Kirjasto sulkeutuu.