Olen ajatellut katoamista. Sillä tavalla kokonaan, oikeasti. Ei enää kirjoja, eikä kuvia niiden sivuilta ja kansista. Eikä elokuvia jotka loppuvat aivan väärällä tavalla, ei koskaan kuten oikeasti haluaisin. Eikä enää mielikuvitusta, ei retkiä Norjaan tai Alaskaan, Kanadaan Ravenwoodin niemimaalle tai metsiin jossa juoksen kilpaa sisarieni ja veljieni kanssa. Ei eskapismia. Ei sitä kun herää ja näkee betonilähiön, asfalttiviidakon joka peittää silmät. Ei sillä ole väliä millaisia päiviä täällä on, en minä välitä siitä auringosta tai merestä joka huokaa kesken laulun, enkä niistä metsistä jotka nousevat tuhkasta tuhansien vuosien elottomuuden jälkeen.
En tiedä tuleeko se koskaan auttamaan, se katoaminen. Enhän minä voi juosta karkuun itseäni tai maailmaani, en minä pääse pakoon ajatuksiani ja näitä käsiä joilla terä on juossut liian monta kertaa. Eivät minun jalkani kasva uudelleen sen pitkän pakomatkan jälkeen, vaikka minä kuinka tahtoisin. Vaikka minä aivan liian paljon haluaisin vain syntyä uudelleen, olla kokematta mitään näin sairasta koska sitähän kaikki on. Sairas sairas uni(versumi) minussa.
(missä hengitys ei jäädy keuhkoihin)
