nothing but sadness

Enkä koskaan tiedä mistä aloittaa, miten aloittaa kun sormet tuntuvat siltä kuin ne murtuisivat jokaisella kosketuksella tai jäädyttäisi kaiken mihin tahdon koskea. Mutta kaikki on niin hiljaista minussa etten ymmärrä miksi asiat muuttuvat suureksi sotkuksi ja mielettömäksi kaaokseksi kun teen mitä teen. En tahtoisi että niin on. En tahtoisi että aina kun minä haluaisin puhua jotakin niin kaksisataaviisikymmentäseitsemän naulaa iskeytyy nieluuni, kieleni juurtuen kiinni kitalakeeni ja synnyttäen vain pitkän, mustaa vettä täynnä olevan hiljaisuuden. Ja hukun. Enemmän ja syvemmälle ja alemmas ja aina vain kauemmas. Eikä huutoja ei kouristuksia eikä niitä hetkiä kun kädet hapuilevat pelastusta jostain. Koska hyväksyn sen että minä en vain osaa, että minä en vain uskalla.

Sillä haluaisin vain takertua jokaisen vastaantulijan käteen kiinni ja kuiskata jotakin ihan mitä tahansa. Pitää kiinni jatkuvasti jostakusta koska jokainen askel vie vain lähemmäs pohjattomuutta joka ei koskaa tule loppumaan. Ja kaukana horisontissa näkyy aurinko jota en saa kiinni silmäluomieni mennessä horrokseen. Odottamattomia iltoja. Niitä paniikkikohtauksia jotka eivät koskaan tunnu loppuvan mutta kuitenkin, tunteja myöhemmin ne hiljalleen juoksevat takaisin huoneideni nurkkiin, takaisin lattialistojen rakoihin ja sänkyni lakanoihin. Vartaloni tyhjää täynnä, hengitän vain siksi koska niin kaikki toimii. Ja taas, sadankolmenkymmenen kilometrin tuntinopeudella putoan aaltoihin eikä merikään välitä minusta enää. 

Vaikka joskus, rakastelin kaaokseni kanssa jokaisena yönä nukahtaen loputtomiin tulviin kyynelkanavistani.